Eli kuinka radikalisoituminen tapahtuu?
Syksyn teatteritapaus oli ehdottomasti Blaue Fraun vierailu Svenskanin Nicken-näyttämöllä. Blaue Frau kuvaa itseään feministiseksi ammattiteatteriksi, joka yrittää muuttaa maailmaa teatterilavalta käsin. Esitys oli ruotsinkielinen, mutta siihen oli saatavilla käännös englanniksi. Minulla ei ollut aiempaa kokemusta osallistavasta teatterista ja jouduin hieman pohtimaan, mitä tämä kaikki tarkoittaa kohdallani. Ennen esitystä katsoin videon siitä, miten aiempiin teoksiin osallistuneet katsojat kokivat tällaisen tavan tehdä teatteria. Palaute videossa oli varsin myönteinen, sillä sen oli kuitenkin tarkoitus myydä näytöstä. Lipun hinta oli katsojan itsensä päätettävissä. Näytelmäteoksen kerrottiin käsittelevän luokkaa ja etuoikeuksia.
Jos et ole meidän kanssamme samaa mieltä, et ole osa meitä. Lauseen todenperäisyyden sai kokea osa katsojista jouduttuaan poistumaan kesken esitystä. Rajojen hakeminen alkoi yksinkertaisilla kysymyksillä, joihin jokainen katsoja oli valmis vastaamaan kyllä. Näetkö maailmassa epäoikeudenmukaisuutta? Saatko liian vähän palkkaa? Pidätkö suklaasta? Ilta jatkui tarinoilla näyttelijöiden henkilökohtaisista epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista, koronarajoitusten vaikutuksista kulttuurialaan sekä nykyisen valtiovarainministerin kommenteista, joissa kulttuurikenttä nähdään luksustuotteena. Kaiken tämän jälkeen tarjottiin katsojille kasvishernekeittoa.
Leppoisan ruokailuhetken jälkeen näytelmän tunnelma muuttui täysin. Harjoittelimme yhdessä passiivista vastarintaa istumalla lattialla. Koko ajan meitä muistutettiin siitä, että jos et halua tai pysty istumaan lattialla, joudut poistumaan tilasta. Ylösnouseminen ei siis ollut vaihtoehto. Tämän jälkeen meidät komennettiin istumaan kuvitteelliseen lentokoneeseen. Kysymyksiin vastaaminen jatkui, mutta niiden sävystä kepeys oli kaukana. Osa yleisöstä komennettiin pois paikalta. Luulin vielä tässä vaiheessa, että näytöksestä poistetut palaisivat luoksemme jossain vaiheessa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Itse läpäisin solidaarisuustestiksi kutsumani osan näytelmää, ja ilmottauduin halukkaaksi osallistumaan tulevaan tapahtumaan. Luin vaatimuskirjettä nauhalle ja sain haalarit päälleni. Tunsin olevan osa jotain suurempaa.
Matkalla kotiin aloin ensimmäistä kertaa pohtia kokemustani ja sitä, mihin olin lupautunut. Totesin osallistuneeni massiiviseen aivopesuun, mutta tästä ajatuksesta huolimatta olin innoissani. Mitään tämän kaltaista en ollut koskaan kokenut teatterilavalla. Sovittelin saamiani haalareita kotona ja panin ne visusti talteen tulevaa jatko-osaa varten.
Näytelmän toinen osa alkoi sähköpostikutsulla, jossa vielä muistutettiin, ettei tulevasta esityksestä tule paljastaa mitään kenellekään. Du är den vi behöver ja Håll låg profil tills vi ses -lauseet antoivat ymmärtää, että olin ottamassa osaa johonkin mahtavaan ja ajatuksia mullistavaan tapahtumaan. Luulin tosissani joutuvani pukemaan halarit päälleni ja osallistumaan johonkin vähintään kyseenalaiseen toimintaan. Tuleva ilta jännitti ja hieman huolestuttikin: Mihin ihmeeseen minä olin lupautunut?
Perjantai-iltana Svenskanin henkilökunnan sisäänkäynnin eteen oli kokoontunut sekalainen joukko testin läpäissyttä yleisöä. Huomiotani herätti se, että ihmisjoukon keski-ikä oli huomattavan nuori keskimääräiseen teatteriyleisöön verrattuna. Meidät vietiin takakautta Nicken-saliin, jossa kansalaisaktivismin sijaan jouduimme osallistumaan kriisiterapiaan radikalisoitumisen vuoksi. Työryhmä oli pidätetty, kaapattu koreografi vapautettu ja Svenska Teatern irtisanoutui koko esityksestä ja sen aiheuttamasta kohusta. Kriisiterapeutti ohjasi meitä läpi radikalisoitumispolun kysymällä meiltä samoja kysymyksiä, joihin olimme jo vastanneet näytelmän ensimmäisessä osassa. Jouduimme pohtimaan pienemmissä ryhmissä sitä, heräsikö jossain vaiheessa esitystä epäilys siitä, ettei toiminta ole oikein. Pienryhmässäni tämä tunne tuli vastaan kaikilla. Väkivallan käyttö toista ihmistä kohtaan ei tuntunut täysin oikealta. Kaikki me olimme siitä huolimatta vastanneet kysymykseen väkivallan käytöstä myöntävästi ja antaneet yhteystietomme eteenpäin.
Pääsimme terapiasession jälkeen lähtemään pois näyttämöltä. Haalarit jouduimme jättämään teatterille. Aktivistiurani loppui siis varsin lyhyeen.