Joskus vaan ei onnistu
Mietin pitkään, onko ylipäätään mahdollista kirjoittaa pohjasävyltään negatiivista artikkelia musikaalista, jota on harjoitettu niin pitkälle, että ensi-ilta on päivän päästä. Luettuni HKT:n johtajan kommentit siitä, että joskus musikaaleissa onnistuu, toisinaan ei, päätin myös minä avata sanaisen arkkuni ja kertoa, miten minä musikaalin koin. Pääkaupunkiseudun äänenkannattajan arvostelua musikaalista en ole lukenut, mutta HKT:n katsojakommentit sosiaalisen median alustoilla tuntuvat olevan trollitehtaan tuotantoa. Niin pieleen ne mielestäni menevät.
Rakas Evan Hansen perustuu teini-itsemurhaan, hyväntahtoiseen valehteluun ja valehtemisesta kiinni jäämiseen. Aikaa päähenkilön kehityskaarelle on varattu hulppeat 2,5 tuntia. Näytöksen harvat lavasteet rullataan paikoilleen ja taas takaisin kulissien taa jatkuvalla liikkeellä. Orkesteri on siirretty lavalle näkyviin ainaisen orkesterimonttuun sijoittamisen sijaan. Tähän olen toki törmännyt aiemminkin pääkaupunkiseudun teattereissa, mutta yleensä siirto on ollut tarinan puolesta perusteltua. Nyt se ei sitä ollut. Orkesterin sijoittaminen lavalle toki aiheuttaa sen, ettei näyttämölle jää tyhjäksi niin valtavaa tilaa, kun siitä muuten olisi jäänyt. Mielestäni näytelmä täyttäisi kaikilta osa-alueiltaan paremmin Areena-näyttämön lavan. Tosin sinne ei voi myydä 900 lippua 68 euron hintaan.
Harvoin tunnen myötähäpeää teatterissa istuessani, mutta tällä kertaa niin tapahtui. Roolitus ei tunnu Evanissa toimivan. Musikaalin juonesta lähes mitään tietämättä odotin pitkälle ensimmäistä näytöstä, että itse Evan kuolee. Kauhukseni Evan pysytteli lavalla koko näytelmän ajan ja jatkoi enemmän ja vähemmän onnistunutta laulamistaan. En tiedä, oliko pääroolin esittäjällä alkava flunssa vai vaan tavallinen ramppikuume. Jotain oli kuitenkin todella pielessä. Parhainta musikaaliosaamista lavalla edustivat harvat ammattinäyttelijöiden yhteiset kohtaukset. Olisin mielelläni kuunnellut enemmän Lillanin musikaalissa loistanutta näyttelijää, joka oli passitettu laulukuoroon. Ikänsä puolesta hän ei olisi soveltunut Evanin rooliin, mutta laulaa hän osaa!
Rakas Evan Hansen on hajuton, mauton ja väritön. Kukaan ei varmasti loukkaannu eikä ketään varmasti loukata. Näinä omituisina aikoina, kun kulttuuria kutsutaan luksustuotteeksi, toivoisin näkeväni lavalla jotain muuta kuin höttöä hömppää minimibudjetilla. Jostain syystä mieleeni nousi myös yhden kulttuuriministerin kissataulu. Tämä on ehkä se HKT:n kissataulu. Vai?