Muutamana vuonna on voinut huomata, että pääkaupunkiseudun teatterit ovat ottaneet ohjelmistoihinsa saman näytelmän. Tätä ei ole tapahtunut ainoastaan klassikoiden kohdalla, vaan myös nykykirjallisuuden uudehkoja teoksia on sovitettu näyttämölle pikatahtia. Viimeisimpinä esimerkkeinä näistä voi mainita näytelmät Kuka tappoi bambin ja Ronja Ryövärintytär. Mainittakoon toki, että näiden näytelmien yhtenä merkittävänä erona on näytelmien esityskieli. Suomen mittakaavassa näytelmien kierrätys eri teattereiden välillä on kannattavaa. Valmiin menestysteoksen toteuttaminen on taloudellisesti pienempi riski laitosteattereille kuin rakentaa kunnianhimoinen täysin omiin produktioihin perustuva ohjelmisto. Aikakauden ilmiönä voi myös pitää teattereiden yhteistuotantoja, joita esitetään vuoden aikana eri kaupungeissa.
Olen käynyt katsomassa molemmat Helsingissä täysille katsomoille pyörivät Ronjat. Kansallisteatterin Ronjan olen jopa nähnyt kahdesti, ensin Aksa Korttilan tähdittämänä, ja toisen Marja Salon esittämänä. Yhteistä näytelmille on perusjuoni ja roolihahmot, muuten ne ovat aivan erilaisia teoksia. Svenska Teaternin Ronja Rövardotter oli sovitettu aikuiseen makuun siitä huolimatta, että kyseessä on lastennäytelmä. Lavasteet, valot, puvustus, musiikki ja koreografia saavat lavan elämään. Vauhdikkuuteen liittyy myös vahvasti sivurooleissa toimivien sirkustaiteilijoiden liikekieli puolivoltteineen ja vartalon kannatteluineen. Visuaalinen kokonaisuus oli suoraan sanottuna mahtava. Minulla ei ollut käsitystä aiemmin, että Svenskanin lava taipuu näin moneen erilaiseen kohtaukseen. Tai ehkä se ei todellisuudessa taipunutkaan, vaan kaikki edessä näkemäni oli pikemminkin taitavasti luotu visuaalinen harha.
Näyttelijät eläytyivät rooleihinsa rosoisesti ja ehdottomiksi suosikeikseni rooleista nousivat Mattis ja Borga. Heidän sanailuaan ja painia oli viihdyttävä seurata. Ronja ja Birk rakensivat suhdettaan lapsenomaisesta tutustumisesta syvempään välittämiseen päätyen. Erilaiset lähtökohdat ja toista väheksyvä kasvatus eivät olleet esteenä Ronjan ja Birkin ystävyydelle. Ronjan ja Birkin erilaisuutta korostivat myös näyttelijöiden, Antonia Atarahin ja David Bengtssonin, käyttämä kieli. Ronja puhui paksuhkoa suomenruotsin murretta ja Birk riikinruotsia. Svenska Teaternin ensemblessa on mielestäni ollut lähes jokaisessa näkemässäni näytelmässä ainakin yksi riikinruotsia äidinkielenään puhuva näyttelijä. Asiaa saattaisi selittää teattereiden välinen näyttelijävaihto.
Kansallisteatterin Ronja Ryövärintytär jätti jälkeensä hieman valjun tunteen. Ei näytelmässä periaatteessa mitään pielessä ollut, mutta ei se suuria tunteitakaan herättänyt. Lavastus kohoavine linnantornineen oli perinteinen ja metsässä tapahtuvissa kohtauksissa tunnelmaa tyhjälle lavalle luotiin valoilla. Ainoa vauhdikkaampi kohtaus koko näytelmän aikana oli sen alkuvaiheessa tapahtunut juhlakohtaus, jossa kuvattiin elämää Matiaksen linnassa ennen Borgaryöväreiden muuttamista linnan toiseen osaan. Valitettavasti energisyys, joka muistutti viime vuosikymmenen alun Mr Vertigon alkutahteja, ei noussut näytelmää kannattelevaksi voimaksi. Näyttelijöiden työskentelystä jäi valitettavasti hieman kliininen vaikutelma.
Helsingissä on kiitettävän paljon tarjolla laadukasta lastenteatteria. Jotta tilanne pysyisi yhtä hyvänä, on ensisijaisen tärkeää, että vanhemmat hoitavat osaltaan lasten kulttuurikasvatusta ja pystyvät viemään lapsiaan elävän taiteen pariin. Helsingin kaupungin kulttuuripolun mukaisesti myös koulun kuuluu osallistua lasten kulttuurikasvatukseen. Huomasin muutama päivä sitten Hbl:ssä uutisen siitä, miten Brita Maria Renlundin muistosäätiö mahdollistaa kaikkien Suomen ruotsinkielisten 4.- 6. luokkalaisten ilmaisen teatterilipun bussikuljetuksineen eri puolilla Suomea toimiviin suomenruotsalaisiin teattereihin. Helsingin seudun lapset pääsevät näkemään Matilda-musikaalin syksyllä Svenska Teaternissa. Satsaus lasten kulttuurikasvatukseen on suuri, kuten myös satsaus mukaanvalittujen teattereiden talouteen.
Vaikka näistä kahdesta Ronjasta ehdottomasti parempi oli Svenskanin versio, ei Kansallisen Ronja suinkaan huono ollut. Näytelmän jatkuminen vielä kevään ajan kertoo jotain sen suosiosta. Ensi syksynä Astrid Lindgrenin näytelmät jatkuvat, kun Helsingin kaupunginteatteri ottaa ohjelmistoonsa Veljeni Leijonamielen. Näytelmän toiseen päärooliin on valittu Alexander Wendelin. Satavarmana yleisössa syksyllä istuvana en voi kuin hykerrellä: Kiitos, että mahdollistatte tämän. Kiitos.