Onko olemassa rajoja, joita ei kannata ylittää?
Svenska Teaternin kevään puhenäytelmä Läkaren herätti keskustelua jo ennen ensi-iltaansa. Keskusteluissa pohdittiin sitä, miten sairaalamaailman juonenkäänteet saadaan sovitettua teatterilavalle riittävän dynaamiseksi näytelmäksi. Lähes yhtä tärkeää kuin näytelmän saamat arvioinnit sanomalehdessä ensi-illan jälkeen on näytelmälle etukäteen annettava leima siitä, kannattaako se mennä katsomaan vai ei. Itse päädyin ostamaan lipun näytelmään kohdennetun mainonnan kautta. Ilman sitä olisin tuskin päätynyt permannon oikean laitaan istumaan lähes puolityhjään teatteriin.
Yleisöä oli paikalla valitettavan vähän siihen nähden, että lippuja näytökseen myytiin jopa puoleen hintaan. Pieni osa yleisöstä näytti lisäksi koostuvan ruotsinkielisen puolen näyttelijäopiskelijoista, joiden läsnäolo oli jopa kiitettävän näkymätöntä. Näytelmän tekstitys suomeksi juoksi näyttämön oikeassa yläkulmassa. Sanasto oli paikoitellen vierasta, joten minun oli välillä tukeuduttava tekstityksen apuun. Yhtään suomen kieltä en katsomossa tai eteisaulassa kuullut. Siinäkin mielessä palvelu tuntui luksukselta.
Näytelmä nostaa mielenkiintoisesti esiin katolisen kirkon arvomaailman, joka törmäsi lääkärin arvomaailmaan. Lakien ja asetusten mukaan toimiminen johti konfliktiin, jonka selvittäminen vaikeutui askel askeleelta. Näytelmän edetessä selvisi myös, että uskontoa laajempana kysymyksenä näytelmässä käsiteltiin rasisimia ja sitä, kuka on etuoikeutettu maailmassa. Kaiken tämän lisäksi, joka jo itsessään on aika paljon täytettä näytelmään, siinä pelattiin valtapeliä etuoikeutettujen ihmisten välillä. Jos päähenkilö Ruth olisi paljastanut itsestään henkilökohtaisen elämänsä heteronormativisesta oletuksesta poikkeavan puolen, olisi suhtautuminen häneen sekä somessa että todellisessa maailmassa ollut mahdollisesti toinen.
Toisen puoliajan aloittanut paneelikeskustelu oli hienosti toteutettu. Ajattelin, että olen seurannut videokuvaa niin paljon, etten enää voisi yllättyä positiivisesti sen käytöstä. Olin taas aivan väärässä, sillä kohtaus oli elävän oloinen ja mieleenpainuva. Se sai minut ajattelemaan omaa kielenkäyttoäni. En käytä puheessani sanoja, joiden ajattelen olevan loukkaavia jotain toista ihmistä kohtaan. En kuitenkaan osaa käyttää kieltäni subjektiivisesta maailmastani poikkeavalla tavalla. Antonia Atarahin esittämä monologi siitä, miten kieli on erilainen eri ihmisille, pysäytti minut hetkeksi ajattelemaan, voisiko asialle tehdä jotakin. Toisalta Anna Hultin pääroolissa yritti kohdata ja kohdella kaikkia ihmisiä yhtenevästi, yhtä hyvin tai yhtä huonosti, kuitenkin aina jonkun arvomaailman vastaisesti. Onko tasa-arvoinen ja toista kunnioitettava dialogi tästä näkökulmasta katsottuna edes mahdollinen?
Näytelmässä vitsailtiin juutalaisuudesta tavalla, joka sai minut haukkomaan henkeäni. Tavallaan se oli virkistävää vaihtelua yltiökorrektiin, ketään loukkaamattomaan sanailuun lavalla tai sisältövaroituksia pulppuaviin kirjoihin, näytelmiin tai televisiosarjoihin. Näytelmän esittelyyn nettisivuilla on varmuuden vuoksi lisätty varoitus sisällön mahdollisesta ahdistavuudesta sekä nettiosoite, johon voi tarvittaessa ottaa yhteyttä mielenterveyden järkkyessä. Kansallisteatterissa esitettiin muutama vuosi sitten näytelmää Dosentit, jonka vastasi huutoon cancel-kulttuurin olemassaolosta ja sen aiheuttamista ongelmista yksittäiselle ihmiselle. Mielen hajoaminen oli kuvattu siinä hyvin. Läkarenissa Ruth Wolff ei missään vaiheessa romahtanut, vaan jollain tapaa tyytyi kohtaloonsa. Maailma muuttui lopullisesti Ruthin kohdalla, mutta hänen tulkintansa siitä pysyi ammattimaisena. Hän oli ensisijaisesti lääkäri.
Vaikka näytelmä oli kokonaisuutena varsin tasapainoinen, oli se auttamatta turhan pitkä. Myöhemmin pohdiskelin, olisiko mieleeni tullut jokin kohtaus näytelmästä, jonka olisi voinut tiputtaa pois näytelmän siitä kärsimättä. Tällaista turhaa kohtausta en kuitenkaan mieleeni saanut. Melko sekulaarisessa Suomessa elävänä pohdinnat juutalaisuuden tai katolisen kirkon näkyvyydestä ja vaikutuksesta arkielämään tuntuvat kaukaisilta, rasisimista ja sen ilmenemisestä sen sijaan voi lukea lähes päivittäin uutisia netistä. Se, miten se minua omassa kuplassani elävänä koskettaa, on kuitenkin aivan toinen asia.