Totuus kuuluu lasten tai vanhusten suusta
Viime viikkojen aikana taidekenttä on joutunnut ottamaan kantaa siihen, kuka tai mikä saa säädellä teatteriin esitettäväksi valittavaa ohjelmistoa. Jopa presidenttiehdokkailta on kysytty, tarvitseeko taiteen tuottaa voittoa vai ei. Tampereen Työväen Teatterin taiteellinen johtaja Otso Kautto vapautettiin tehtävistään sillä perusteella, että hänen kunnianhimoinen ohjelmistonsa tuottaa teatterille väistämättä tappiota. Pelko tappiokierteen voimistumisesta sai aikaan sen, että teatterinjohtajalle oli pakko antaa potkut. Tapahtuneesta on julkisuuteen päässyt esiin yksi versio. Kukaan ulkopuolinen ei oikeastaan voi tietää, mitä kulisseissa on todella tapahtunut.
Kieltämättä minuakin on välillä hämmästyttänyt se, miten tolkuttoman kevyillä tai valtavan pitkästyttävillä teoksilla teatterin taiteellinen johto kuvittelee katsomoiden täyttyvän. Kansallisteatteriinkin on moisia lapsuksia sattunut jokunen viime aikoina. Nuoret idealistit ei mainoskampanjastaan huolimatta noussut yleisömagneetiksi eikä Kjell Westön Tritonus taipunut Vallilan lavalle. Toki yleisö näkee katsomosta ainoastaan valmiin lopputuloksen. Siitä, miten ja millä tavalla näytelmä on valmistunut, ei katsojalla ole mitään käsitystä. Valmis esitys saattaa olla hyvinkin kaukana alkuperäisestä ideasta.
Juhlat – ja elämä siinä sivussa vaikuttaa minusta näytelmältä, jolla on mahdollisuus täyttää suuren näyttämön katsomot. Näytelmä muistuttaa nopeutettua saippuaoopperaa, jossa on kuitenkin läsnä ihmisyyden teemat. Henkilöhahmoista ylivoimaiseksi suosikikseni nousi Leena Uotilan esittämä Kaarina. Hänen välitokaisunsa olivat hauskoja joka kerta. Hauskaa niissä ei ollut ainoastaan se, mitä sanottiin, vaan myös se, miten asia esitettiin. Vanhoilla ihmisillä onkin oikeus sanoa ääneen se, mitä muut vain ajattelevat. Usein samaa sanontaa käytetään perustelemaan lasten tahattomia kommentteja. Näytelmän aikuisista lapsista toinen kritisoi vanhempiensa valintoja ja päätti heittäytyä pois opiskelemisen ja työnteon aiheuttamasta oravanpyörästä. Toinen lapsista on onneton työnarkomaani, jolla on ongelmia lopulta sekä työn että parisuhteen kanssa.
Sari Puumalainen esittää usein keski-ikäistä naista, joka pohdiskelee elämänsä aikana tekemiään valintoja ja niiden vaikutusta elämäntilanteeseensa . Hän kuuluu ehdottomasti suosikkeihini Kansallisteatterin näyttelijöistä. Pystyn samaistumaan vahvasti tilanteeseen, jossa perheen äiti kokee tehneensä kaikkensa lapsiensa eteen ja lapset ovat aina vain tyytymättömiä saamiinsa palveluihin. Loputtomat ruuhkavuodet ovat nimensä mukaisesti loputtomia. Kun ne sitten viimein loppuvat, tulee tilalle uusi tyhjyyden tunne. Tasapaino parisuhteen, työn ja vapaa-ajan välillä on löydettävä uudelleen.
Ihmisten välisen ristiriitatilanteiden purkautuminen näytelmän lopussa keskinäiseksi huutamiseksi oli mielestäni virkistävää vaihtelua tavanomaisiin ratkaisuihin. Mitkään juhlat eivät jatku ikuisesti.