Kysyisinkö kuitenkin siskoilta?
Mietin pitkään, onko Kysy siskoilta näytelmä, jonka haluaisin nähdä. Ennen päätöstä lipun tilaamisesta etsin esityksen arviointeja nettilehdistä. Yllätyksekseni en löytänyt yhtään suomenkielistä artikkelia, joka kertoisi näytelmästä edes jotain. HBL:n arkistosta löysin henkilökuvan Anna Victoria Erikssonista, jossa kerrottiin hänen näyttelevän loppuunmyydyssä suomenkielisessä musikaalissa Kysy siskoilta. Artikkeli oli julkaistu jo viime vuoden puolella ja siinä mainittiin uutta näytelmää esitettävän täysille katsomoille. Loppuunmyyty entisen Espoon teatterin katsomo viittaisikin siihen, että tämäkin on sitä taiteelta vaadittua markkinavetoista ohjelmistoa. Koska jotain tässä suomenkielisen lehdistön hiljaisuudessa on pakko olla pielessä, päätin ostaa lipun näytökseen.
Näytelmä oli nimensä mukaisesti suunnattu naisille. Täydestä katsomosta sai mieskatsojia etsiä, mutta onneksi heitä oli saapunut paikalle muutama urhoollinen. Yli kahden tunnin aikana käytiin läpi naiseuden kaari alkaen ensimmäisistä kuukautisista aina viimeisiin kuukautisiin asti. Kosketuspintaa läpikäytyihin aiheisiin löytyi lähes jokaiselta katsomossa istuneelta. Keskenmenoista puhuttaessa katsomossa kyynelehti useampi katsoja. PMS-oireista puhuttaessa katsomo ulvoi naurusta. En ole aiemmin ajatellut, että teatteriesitys voisi toimia näin voimakkaasti yleisöä ja näyttelijöitä yhdistävänä tekijänä. Tänään niin tapahtui, kiitos siitä.
Ensikohtaamiseni Eija Ahvon ja Susanna Haaviston kanssa tapahtui television välityksellä 80-luvun loppupuolella Soitinmenojen kautta. Silloin koko perheemme kokoontui television ääreen katsomaan musiikki-iloittelua lauantai-iltaisin. Vaikka tuosta ajasta on kulunut jo yli 30 vuotta, en voinut olla välttymättä tuttuuden tunteelta. Nostalgia valtasi minut, ja sen vaikutus oli ehkä jopa katsomoa yhdistävää naiseuden hormonaalista yhteyttä suurempi. Keski-ikäisen haikeudella muistelen 80-lukua ja sitä, miten mielenkiintoisen avoimena ja vastaanottavana maailma silloin esittäytyi minulle.
Ensimmäisen näytöksen jälkeen pohdin, mihin teatterin tyylilajiin musiikki-iloittelun voisi liittää. Mielestäni katsomoon olisi kuulunut viinilasi ja tilauksia vastaanottava tarjoilija, eli sen puolesta liikuttaisiin jossain kapakkakabareen tiimoilla. Lavasteet ja puvustus olivat varsin yksinkertaisia, mutta valojen ja jokaiseen kohtaukseen liittyvien varsin laadukkaiden musiikkinumeroiden puolesta olimme teatterissa. Ehkä puuttuvat arvostelut liittyvät juuri tähän asiaan. Asiaa toisaalta katsottuna voisi ajatella, että jos Espoossa esitetyt Juha Hurmeen musiikkipitoiset näytelmät ovat näytelmiä, eikö tämänkin pitäisi sitä silloin olla?
Valitettavasti ratkaisu puuttuviin arvosteluihin taitaa olla yksinkertaisesti näytelmän aihe ja aiheen ympärillä vieläkin vellova häpeän tunne. Naisten vaivoista puhuminen ei herätä valtakunnallisella tasolla minkäänlaista kiinnostuksen aihetta. Endometrioosi on sanana sen verran erikoinen, että se läpäisee iltapäivälehdistön juttusensuurin terveysuutiseksi luokiteltuna, mutta muuten siitä ei juuri kirjoiteta. Voisiko olla, että tällaisia naiseuden hormonaaliseen maailmaan liittyviä esityksiä on ollut tarjolla liian monta? Tai ehkä minä en vaan osaa käyttää googlea, tiedä häntä.