Paluu arkeen on armotta edessä
Vuoden ensimmäinen teatterivisiittini osui Kansallisteatteriin ja sen vierailunäytökseen Jäähyväiset Kahvihuoneelle. Näytös oli loppuunmyyty, mikä lupasi hyvää tulevaan teatterinäytäntöön. Olin jokseenkin myöhään liikenteessä lipun hankkimisen suhteen, mutta onnistuin saamaan itselleni paikan kakkosparvelle. En aiemmin ollut istunut ykkösparvea korkeammalla, joten en tiennyt, mitä odottaa ensivisiitiltä pykälää korkeammalle parvelle. Istumapaikka oli suoraan sanottuna huono. Vaikka edellinen rivi oli jätetty kokonaan tyhjäksi, ei näkymä näyttämölle ollut esteetön. Lisäksi parven korkeus aiheutti minulle alussa haastetta, sillä istuminen tällä korkeudella sai kehossani aikaan kauhunsekaisen tunteen.
Huono näkyvyys lavalle unohtui näytelmän alkaessa. Tuomas Rinta-Panttilan pitkä monologi oli viihdyttävä tarina elämän näkemisestä mahdollisuuksien jatkumona. Mitä pidemmälle näytelmä eteni, sitä säälittävämmäksi kuva hahmon elämästä muokkautui. Kohtauksista ehdoton suosikkini oli uutinen Wigwamin paluusta. Joonas Heikkisen raivoaminen siitä, että on aina kaiken ulkopuolella, oli hervottoman hauskaa ja jollain tavalla osuvaa. Miksi kaikki mielenkiintoinen tuntuu aina tapahtuvan jossain muualla jollekin muulle ihmiselle? Toinen kohtaus, joka sai minut ulvomaan naurusta oli jätetyn perheenisän itsesäälissä rypeminen keskellä talvea tyhjää pulkkaa vetäessä. Ja vaikka gini on huonoa, on se silti juotava.
Vaikka näytelmä oli varsin viihdyttävä, oli siinäkin kohtauksensa, jotka tuntuivat pakollisilta läpimenokohtauksilta. Esityksen lähestyessä loppuaan en voinut olla pohtimatta, miten tämä näytelmä lopetetaan. Uusien työntekijöiden pärähtäminen työpaikalle oli loistava idea kaiken jatkuvasta muuttumisesta. Kuunnellessani milleniaalien keskustelua ja suhtautumista elämään tunsin saman kauhunsekaisen tunteen, jonka istumapaikkani piippuhyllyllä aiheutti. Milleniaalien ilmestyminen kahvihuoneeseen vaikutti absurdilta nykyajan vallankaappaukselta. Ajatus siitä, että se on edessä myös minun työpaikkani kahvihuoneessa, on pelottava.
Loppuaplodit olivat mielestäni hieman laimeat kaikesta nauramisesta huolimatta. Näyttelijät taputettin lavalle takaisin kumartamaan pakollisten kertojen verran. Itse olisin nähnyt milleniaalit mielummin sivuverhoissa ensimmäisten aplodien aikana. Luulen, että useampi katsojista olisi ollut kanssani samaa mieltä. Narikkajonossa tunnelma oli hiljainen. Komediana alkanut näytelmä päättyi odottamatta tragediaan.