En muista nähneeni vähään aikaan esitystä, jonka jotain kohtausta olisi kommentoitu katsomosta käsin muun kuin kuiskaajan toimesta. KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä oli joillekin katsojille liikaa. Ensimmäisen tarinan masturbaatioakti tuotti kuuluviin eturivistä kommentin:”Olipa typerä kohtaus”. Kohtauksen jälkeen teatterisalista poistui kolme ihmistä. Ehkä kolme ihmistä ei ole kovin suuri osa loppuunmyydystä katsomosta. Silti sen voi laskea kannanotoksi, että asiat voisi ehkä tehdä toisinkin.
Seitsemän tarinaa häpeästä ei päässyt syksyn suosikikseni. Näytelmä oli auttamatta liian pitkä, eli tiivistämistä olisi voinut harkita tekstin sallimissa rajoissa. Kolmas tarina, jossa Floridan islantilaiset pääsivät valottamaan elämäänsä, jäi minulle hämäräksi. Näyttelijöiden puheesta oli vaikea saada selvää eikä epämääräinen koheltaminen kännissä korkokengillä jaksanut naurattaa. Toisen puoliajan enkelit istuivat paremmin tarinaan ja kohellustakin oli, luojalle siitä kiitos, paljon vähemmän.
Näytelmän lopettaminen ei sujunut kivutta. Väliaikoineen yli kolmen tunnin näytelmälle toivoisi mielekästä ja tiivistä päätöstä. Nyt tilintekoa tehtiin useamman eri hahmon voimin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Erityisesti viimeinen kohtaus tuijotteluineen ja sanailuineen kesti ja kesti. Tehokeinona se ehkä toimii joihinkin katsojiin. Minuun se ei vaikutti päinvastaisesti.
Olen nähnyt monta hyvää näytelmää KOM-teatterissa, mutta viime vuosien esitykset ovat tuottaneet pääasiassa turhautumista. Juha Hurmeen Making of Lea oli pirteä poikkeus muuten niin tasapaksussa ohjelmistossa. KOM- teatterissa näyttäisi olevan sukupolvenvaihdos käynnissä. Juho Milonoff ei yksin kykene pitämään hengissä vanhaa teatterin henkeä. Maailman muuttuessa ympärillä vanha vasemmistolainen mentaliteetti ei ehkä ole kaikista voimakkain myyntivaltti teatterille. Tai sitten vasemmistolaisella mentaliteetilla myydään vieläkin kaikenlaista, mitä lavalle tulee mieleen sovittaa.