Espoon teatterin syksyn musikaali kertoo kansainvälisen seikkailijattaren Minna Craucherin elämästä 1920-1930 -lukujen Suomessa. Hänen tiensä kuritushuonevanki Maria Lidellistä kirjailijasalongin pitäjäksi oli varsin erikoinen. Maria Lindell huijasi kaikkia keksimällä itselleen loistavan menneisyyden ja kuuluisat tuttavat. Maistiaiset makeasta elämästä veivät Mariaa, tai tässä vaiheessa Minnaa, eteenpäin kohti uusia unelmia. Hän päätyi perustamaan Helsinkiin salongin, jossa vierailivat ylläpidettävänä aikansa kuuluisat kirjailijat. Madame Minna Craucher syötti, juotti ja viihdytti taiteilijoita sekä löysi itselleen rakastajaksi Olavi Paavolaisen. Lainarahojen loputtua ja Minnan taustan rakoillessa Helsingin kirjailijapiiri hylkäsi hänet.
Uuden tulevaisuuden Minna Craucher löysi itselleen Lapuan Liikkeen parista. Lopulta Minnan luomat seinät alkoivat sielläkin romahtaa ja makea elämä ja kuuluisuus karata Minnan ulottumattomiin. Hän riitautui Lapuan Liikkeen johtohahmojen kanssa ja menetti asemansa liikkeen sisällä. Liikekin hajosi tai hajotettiin Mäntsälän kapinan jälkeen. Yksi liikkeen aktivisteista, Olavi Runolinna ampui hänet, sillä Minna oli väittänyt omistavansa Lapuan Liikkeen organisaatiokaavion ja uhannut antaa sen eteenpäin.
Minna Craucherin tarina tuotiin lavalle hyvin romantisoituna seurapiirihöttönä. Ajatus siitä, että ihminen voi olla kuka vaan taustoistaan huolimatta, toteutuu harvemmin minkään muun kuin muiden ihmisten huijaamisen ansiosta. Kysymys on siis oikeastaan ammattirikollisesta, joka pakenee elämänsä näytöksestä toiseen ja huijaa aina uusia ihmisiä. Olin tietoinen Minna Craucherin roolin vaihtumisesta näyttelijöiden välillä jo ennen näytelmän näkemistä. Silti yllätyin siitä, miten häiritsevänä sen koin. Eri Minnat olivat taidoiltaan ja esiintymiseltään liian erilaisia, ja vaikka siirtymää alleviivattiin katsojalle puuhkan siirtämisellä näyttelijältä toiselle, ei ratkaisu mielestäni ollut toimiva. Jäin kaipaamaan alun ensimmäistä Minnaa, Roosa Söderholmia lavalle. Koska käsitykseni Minnasta oli hänen roolinsa näköinen, eivät tulevat Minnat kyenneet sitä muuttamaan.
Ylivoimaisesti parasta Minna Craucherissa oli sen musiikki ja erityisesti huipputaitava Petrus Kähkönen. Osan aikaa näytelmästä seurasin ainoastaan hänen musisointiaan. Toki muutkin näyttelijät soittivat ja lauloivat hyvin, mutta Petrus Kähkönen oli se hahmo lavalla, joka kannatteli kaikkia musiikkikohtauksia. Musiikin suhteen olin tyytymätön sekä musiikin volyymiin että mikrofonien säätämiseen. Yhden näyttelijän laulu puski läpi yhteisistä kohtauksista lähes joka kerta. Kyse saattaa olla aivan yksinkertaisesti laulutyylistä, joka sopisi mielestäni paremmin hämyisiin klubeihin kuin teatterilavalle. Tästä asiasta voi toki olla myös eri mieltä. Myös äänen voimakkuus varmasti jakaa katsomoa kahtia. Itse jouduin kaivamaan korvatulpat esille jo näytelmän alkuvaiheessa. Seuralaistani ei musiikin volyymi haitannut yhtään.
Olisin toivonut, että lämpiössä olisi ollut jaossa korvatulppia niitä tarvitseville. Jos teatterin talous ei sitä kestä, voisi niitä olla myynnissä muutaman euron hintaan.