Tuulahdus menneestä
Prinsessa Ruusunen ei kuulunut alun perinkään klassisen baletin suosikkeihini. Päätin silti tarttua taiteiden yön lipputarjoukseen, jolla sai kaikkien permantopaikkojen hinnasta 30 prosentin alennuksen. Oopperatalon tunnelma on aina ainutlaatuinen, ja sen ansiosta voi paikan päällä nauttia myös hieman kevyemmistä teoksista. Yleensä istun oopperatalossa parvella, sillä sieltä näkee lavalle paremmin kuin permannolta. Permantopaikoilla on liian paljon näkyvyydestä kiinni siitä, kuinka pitkä katsoja sattuu istumaan edessäsl.
Ruususen pääpari ei noussut suosikikseni. Osittain tämä johtui tylsähköstä koreografiasta, osittain keskinkertaisesta esiintymisestä. Prinssin pidellessä prinsessaa vaikutti hetken siltä, että prinsessa tippuu maahan. Tanssiminen ei näyttänyt helpolta ja ilmavalta. Permannon kahdeksannelle riville näkyi hetkittäin käsien tärinää ja tuskaisia ilmeitä. Sitä vasten on vaikea ymmärtää, miksi yleisössä taputettiin ahkerasti jopa kohdissa, joissa se ei ollut mitenkään perusteltua. Suurien diivojen ilmestyminen lavalle on syytä huomoida aplodein, rivitanssijoille ei ole ollut tapana aiemminkaan taputtaa.
Paras osa Prinsessa Ruususesta liittyi johonkin muuhun kuin koreografiaan tai tanssijoihin. Ilman loisteliasta lavastusta tarina olisi jäänyt varsin keskinkertaseksi. Tanssijoiden puvut olivat näyttävät, samoin kuin harmaat peruukit osoittamassa sadan vuoden kulumista. Näkymä katsomoon muistutti Madonnan tai Army of Loversin musiikkivideoita. Vieressäni istunut alle kouluikäinen lapsi jaksoi keskittyä esitykseen lähes koko baletin ajan. Toivon silti, että vanhemmat ottaisivat paremmin huomioon balettien ikärajasuositukset. Liian usein olen nähnyt katsomossa lapsia, joiden ei siellä vielä pitäisi olla. Oli virkistävää huomata, että keski-ikäisen naisen ennakkoluuloilla varustettu katsoja saattaa joskus olla väärässä. Tai sitten voisi pessimistisesti ajatella, että poikkeus vahvistaa säännön.