Puhuuko joku totta?
Nykyisin on trendinä vanhoja näytelmiä esitettäessä, että niissä on oltava jotain uutta ja ihmeellistä. Vähintäänkin roolituksen jäykät rakenteet on purettava valitsemalla rooleihin alkuperäistekstistä poikkeavat henkilöt. Parisuhde on vain parisuhde, ei mitään sen ihmeellisempää. Mahdollista on myös, että näyttelijät esittävät kaikki samaa henkilöä, henkilön eri piirteet huomioiden. Trendissä ei ole minun mielestäni mitään pahaa, vaan se on yksi, valittu tapa tulkita tekstiä. Näytelmän tuulettaminen ei kuitenkaan ole ainoa tapa toimia, vaan ihan perinteinen klassikkokin voi olla katsojista hyvä ja ajankohtainen näytelmä. Tätä edusti minulle Agatha Christien Hiirenloukku, klassikko suoraan 50-luvulta.
Areena-teatterin aulassa on pieni pyyntö katsojille, jossa ohjeistetaan yleisöä olemaan paljastamatta näytelmän murhaajaa. Tätä pyyntöä aion minäkin noudattaa, enkä paljasta tässä, kuka murhaaja on. Toki mielelläni mainitsen, että olin murhaajan suhteen oikeilla jäljillä, varsinainen ratkaisu oli silti minullekin yllätys. Hiirenloukku onkin varma valinta englantilaisten poliisidekkareiden faneille, joihin itsekin lukeudun.
Yleensä pidän Santeri Kinnusen esittämistä hahmoista, mutta valitettavasti tällä kertaa mainoskuvista poiketen Herra Paravicini jäi melko pieneen rooliin. Lavan ehdoton tähti oli Ylikonstaapeli Trotter, ja olen onnekseni saanut seurata Joel Hirvosen näyttelijätaitoja useammassakin näytelmässä. Näytelmä soljui kyllä hyvin eteenpäin toisen puoliajan loppuhuipennuksen odottelua lukuun ottamatta. Siinä vaiheessa näytelmää en ollut ihan varma, eteneekö se mihinkään. Näytelmän intensiteetti katosi täysin hetkeksi. Seurasin näytelmän ennakkoa, joten sillä oli varmasti vaikutus esityksen sujuvuuteen. Näytelmä on varmasti valmis ja sujuva reippaasti ennen pikkujoulukautta. Toivottavasti juhlijat löytävät silloin tiensä teatteriin.