Turboteatteria taidealojen ammattilaisille?
Turboteatterin ideana Viiruksessa on luoda esitys tyhjästä ensi-iltaan viikon kuluessa. Dramaturgit ovat saaneet idean näytelmäänsä vieraillessaan baarissa yhtenä iltana. Kyseessä on siis pikemminkin prosessiluontoinen toimintamalli, joka osallistaa työryhmän valmistamaan yhden ainoan esityksen yleisölle. Ensi-illan jälkeen työryhmä vaihtuu näyttelijöitä lukuun ottamatta ja ryhmä aloittaa seuraavan prosessin valmistelun. Idea kuulostaa hauskalta, mutta saako näistä pikanäytelmistä katsoja mitään nautintoa. Pikanäytelmät eivät voi pohjata laajaan määrään tekstiä, sillä näyttelijöiden muisti joutuisi aivan liian koville viikosta toiseen vaihtuvilla teksteillä. Päähuomio esityksessä onkin näyttelijöiden liikkeessä ja lavastuksen keinoin luotavassa illuusiossa.
Mielenkiintoisinta turboteatterin suhteen on miettiä, kenelle teatteriesitys on suunnattu? Toinen vastaamisen arvoinen kysymys on, miksi esitys on tehty? Teatterin aula oli täynnä ihmisiä, jotka ovat tunnettuja suomenruotsalaisella kulttuurikentällä. Viiruksen talous- ja hallintojohtaja tervehti tyytyväisenä näytökseen osallistuvia merkittäviä henkilöitä. Näytöksen dramaturgi juoksenteli aulassa kertomassa unohtaneensa varata itselleen lipun katsomoon, joka oli ilmeisesti loppuunmyyty. Näkyipä yleisön joukossa myös eilen ensi-iltansa saaneen Hamletin ruotsalainen ohjaaja. Yleisöön mahtui myös meitä tavallisia katsojia, jotka seurasivat aulan tapahtumia hiljaisina kanssamatkustajina, jotka luovuttavat estradin jo aulatilassa ammattilaisille.
Öppningen – Insomnia i fyra lager sand sisälsi kieltämättä aika paljon naamanvääntelemistä ja maksimaalista ajankulutusta. Puhe tuli osittain nauhalta, osittain näyttelijä Jessica Raidan puhumana tai lukemana. Nauhalta tullut puhe oli yksinkertaista, hidasta ja odotuksia herättävää. Näyttelijät aukoivat puhuessa suutaan kuin kalat akvaariossa. Liikkeet oli mahdollista yhdistää myös ihmisten seksuaalisuuteen, mikä varmasti oli tässä kohdassa tarkoituksenmukaista. Näyttelijöiden liikkuminen lavalla muistutti minua Elina Pirisen teoksesta Doves and Bloods, mutta liike itsessään oli paljon flegmaattisempaa. Liikkeestä tuli mieleen jatkuva baarissa istuminen kaikkine kommelluksineen.
Miksi sitten esitys on tehty? Näkisin esityksen arvon olevan siinä, että taiteilijat pääsevät testaamaan taitojaan pikateatterin puitteissa. Ajatuksen tasolla voisi verrata teatteria ja turboteatteria shakkiin ja pikashakkiin. Työskentelytavalla on mielestäni myös koulutuksellista arvoa, eli sen voisi nähdä mahdollisuutena kurssittaa jo työelämässä olevia taiteilijoita. Tai sitten kysymys on ainoastaan ajan hengestä: Mitä halvemmalla ja nopeammin tuotetaan katsojille endorfiinitasoja nostavia esityksiä, sitä varmemmin saadaan heidät palaamaan teatteriin uudestaan.
Kokonaan toinen kysymys on se, nousivatko endorfiinitasot katsomossa? Koska yleisö koostui lähes pelkästään taiteilijoista, näytelmän vastaanotto oli jo oletusarvoltaan positiivinen. Itse koin ajatuksen turboteatterista mielenkiintoisena ja kokeilemisen arvoisena. Näytelmän nähtyäni olen yhä samaa mieltä asiasta. Jos ajatuksen tasolla pohdin, olisinko valmis katsomaan ensi perjantaina seuraavan viikossa valmistellun näytelmän, vastaukseni olisi ei. Sen sijaan olisin valmis kokeilemaan turboteatteria uudelleen vaikkapa ensi keväänä, kunhan saan ensin vetää hieman henkeä perinteisemmän teatterin parissa.