Täysin toinen versio Huvilakaupungin tapahtumista
Viirus-teatteri on yksi suosikeistani pääkaupunkiseudun teattereista. Olin hankkinut lipun Vem dödade bambiin jo marraskuun ensimmäisiin esityksiin. Valitettavasti näytökset oli peruttu sairastapauksen vuoksi. Lipun sai helposti vaihdettua lauantain matineaan, jossa paikkoja olisi ollut tarjolla useammallekin kulttuurinnälkäiselle tai Fagerholmin kirjoista pitävälle. Yleisöstä kohtuullisen suuri osa oli suomenkielisiä, joten ainakin Viirus on onnistunut ylittämään kielirajat syksyn pääteoksen valinnassa.
Joitain vuosia sitten oli tapana käyttää videokuvaa, joko etukäteen tallennettua tai esityksen aikana kuvattua materiaalia osana esitystä. Onneksi tästä on luovuttu, tai ainakin sitä on huomattavasti vähennetty jo useampia vuosia sitten. Paluu kuvaruudun tuijottamiseen oli siksi pienoinen shokki esityksen alussa. Pikku hiljaa totuin katsojana liikkuvaan kameraan ja siihen, että näin esityksen osittain kameran silmin. Välillä kuvaaja seisoi suoraan yleisön ja näyttelijöiden välissä. Tämäkin oli ehkä valmiiksi ajateltu asetetelma, jonka koin kieltämättä häiritseväksi.
Näytelmään oli saatu aikaiseksi elokuvamainen tunnelma myös sillä, että lähes kaikki lavalla puhuttu heijastettiin tekstinä asuntovaunun seinälle. Oli hauska huomata, ettei teksti aina täysin vastannut näyttelijöiden puhetta. Olisikin mielenkiintoista tietää, oliko tämä tahallista vai tahatonta toimintaa. Näytelmässä käytettiin paikoitellen myös suomen kieltä sekä anglismeja. En ymmärtänyt aluksi, että näytelmän ideana oli elokuvan tekeminen Huvilakaupungin tapahtumista, sillä olin jättänyt lukematta Hbl:n sekä Hesarin arvostelut. Tiesin kyllä, että jotain erikoista oli tulossa. Ensimmäinen puoliaika eteni varsin tiiviissä tunnelmissa ja puolitoista tuntia kului kuin siivillä.
Näytelmä jatkui väliajan jälkeen Amfiteatterin puolella, eli sitä pääsi seuraamaan taas videokuvan välityksellä. Ovet ulos olivat auki aika pitkään, joten olisin toivonut teatterilta ohjeistusta ottaa takit mukaan katsomoon. Sen verran viileä ehti ainakin eturivissä istuneelle katsojalle tulla marraskuun kylmenevässä ja sateisessa säässä. Myös näyttelijöillä näytti olevan kylmä takeista huolimatta. Ajatuksena Amfiteatterin käyttö osana näytelmää oli kuitenkin loistava ja erityisesti minua viehätti kuorokohtaus ja kohtauksen toteuttaminen ulkona.
Näytelmän loppuhuipentuma muistutti kovasti Kellopeliappelsiini -elokuvaa. Kohtaukseen valitut asusteet ja nuorten käyttäytyminen tilanteessa tukivat ajatusta tästä. Toisaalta mieleeni tuli Charles Mansonin aivopestyt kannattajat. Nuorten suhde toisiinsa ei ollut alisteinen vaan tasavertainen. Rankaisutoimista sovittiin lähes äänettömästi, katseilla ja pienillä sanoilla. Näytelmän loppuun olisin toivonut enemmän väkivaltaa, jonka käytön viisikkoa kohtaan koin katsomossa täysin ansaituksi ja oikeutetuksi. Toisaalta Sashan tunteja kestänyt pahoinpitely ei suoranaisesti johtanut Sashan kuolemaan, vaikka sillä oli varmasti välillinen vaikutus asiaan. Väkivallalla mässäily on ehkä nykyaikana ylikorostunut ihan jo erilaisten suoratoistopalvelujen tavasta shokeerata katsojia uudestaan ja uudestaan. Siinä mielessä teatterin varoitukset väkivallasta tutuivat täysin ylimitoitetulta.
Kahta Helsingin eri teattereissa estettyä näytelmää ei voi olla vertailematta toisiinsa. Pidemmän korren tässä vertailussa vetää Viirus raikkaan yllättävällä esityksellään. Mielipiteeseeni vaikuttaa varmasti se, että näin ensin Kaupunginteatterin perinteisen version, jonka keskiössä oli Gusten tunnontuskineen. Viiruksen versiossa Gusten oli lähinnä huoleton triathlonin treenaaja, joka yritti ylikorostetusti luoda nuorille näyttelijöille turvallista tilaa. Näytelmän keskiössä oli Cosmo ja hänen versionsa illan tapahtumista. Mielenkiintoiseksi asetelman tekee se, ettei Cosmo edes ollut paikalla kyseisenä iltana, vaan hän liittyi tarinaan aivan toisella tavalla.
Näyttelijäsuorituksissa on taas pakko ylistää omia suosikkejani. Oscar Pöysti on lavalla aina aivan loistava, esittämästään hahmosta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi. Suurimman vaikutuksen hänen esityksistään on minuun tehnyt Love and Piss with the Loving Memory of Hans Rosling, joka kuuluu vieläkin Viiruksen repertuaariin. Jessica Raita Gustenin oopperalaulajaäitinä oli vakuuttava. Erityisesti ammekohtaus palloineen oli mielettömän hieno. Näyttelijän siirtyminen mikrofonin taakse oli myös hyvä veto, sillä Jessica Raidalla on varsin kaunis ääni. Ero ammattinäyttelijöiden ja rooleihin valittujen nuorien taidoissa oli huima, kuten sen pitääkin olla. Nuorten mumina oli mielestäni paikoitellen väsyttävää kuultavaa. Toki heidänkin esiintymisessä oli hetkensä, en sitä kiellä.