Oliko Messa da Requiem kaiken hehkutuksensa arvoinen?
Syksyn ensimmäinen oopperan ensi-ilta oli myös lokakuun treffi-iltamme. Aloitimme ja lopetimme illan ravintola Careliassa oopperataloa vastapäätä. Careliassa viinitarjoilu on aina hyvää, ja siksi olemme ottaneet tavaksi viettää siellä etkot samppanjasta tai punaviinistä nautiskellen ja pimenevää iltaa ihastellen. Sieltä on helppo siirtyä kadun toiselle puolelle kulttuurista nauttimaan.
Ensi-illaksi Messa da Requiem oli yllättävän valmis. Erityisesti suosikikseni pääsi Dies Irae ja kuoron liikehdintä ja hieno sointi aina melodian toistuessa. Visuaalisesti elämys oli mahtava ainakin parvelta katsottuna. Toinen mielestäni hieno kohtaus oli Lacrymosa, jonka intensiteetti oli aivan uskomaton. Vaikka lavastus oli itsessään varsin karu, valojen kanssa siitä saatiin toimiva ja silmää miellyttävä. Ainoastaan irtovalaisimen kuljettamista parissa kohtauksessa en ymmärtänyt. Varjoja olisi varmasti saatu tuotettua muullakin tavoin. Lavan betoniseinät muistuttivat välillä vankilaa, välillä sairaalaa ja välillä luostarin kellaria. Kieltämättä mieleeni nousi myös brutalistinen Kouvola.
Tanssijoiden määrä esityksessä oli suuri. Se oli jopa niin suuri, ettei lopputaputusten aikana voinut tietää, saapuuko lavalle vielä uusi tanssipari. Minulta kesti hieman aikaa tottua siihen, että solistien ja kuoron sijaan huomioni varastivat lavalla esiintyneet tanssijat. Tanssijoiden rooli kuitenkin unohtui esityksen edetessä. Tanssikuviot tuntuivat toistavan itseään, eikä oikeastaan kukaan tanssijoista erottunut selvästi edukseen. Tekstityslaitteen puuttuminen oli ilmeisesti ohjaajan tietoinen valinta, jonka tarkoituksena oli kasvattaa teoksen intensiteettiä. Mielestäni tekstityksen poistaminen ei ollut yksiselitteisesti hyvä asia. Se, että messun sanat on painettu ohjelmalehtiseen, ei pimeässä oopperatalossa paljoa auta.
Esityksen loppupuolella alkoi eri puolilla katsomoa tuttu, tuskaileva liike. Vaikka esitys ei tällä kertaa venynyt etukäteisarviota pidemmäksi, on silti 1,5 tunnin istuminen katsojan jaksamisen äärirajoilla. Tämä on totta ainakin silloin, kun esitys tuntuu jämähtäneen paikoilleen. Kuten seuralaiseni totesi, ensimmäinen kolmannes esitystä oli aivan loistavaa tykitystä. Tätä seurasi hieman väsyneempi vaihe, jolloin katsojalle ei enää luotu lavalle mitään uutta. Tämänkin vuoksi olisin kaivannut lavan yläreunaan tekstitystä. Vaikka tiesin useamman messun osan nimen, en silti pystynyt seuraamaan sanoja muutamia fraaseja lukuun ottamatta. Eikä paljon odottamaani loppuhuipennusta Gloriaa koskaan tullut. Se ei yksinkertaisesti kuulunut tähän messuun.
Pitkien, tällä kertaa erityisen pitkien aplodien jälkeen pääsimme jatkamaan treffejämme ravintola Careliassa. Olimme onneksi varanneet pöydän, sillä muillakin oopperan katsojilla oli into päästä myöhäiselle päivälliselle. Pöydät oli sijoitettu ranskalaisittain niin lähelle toisiaan, että tarjoilijalla oli suuria vaikeuksia tehdä työtään täpötäydessä ravintolassa. Puheen sorina kuului turhankin lujana kummaltakin puolelta pöytäämme. Itse ruoassa ja erityisesti viiniparituksessa Carelia onnistui erinomaisesti. Alkuruokana syömämme ranskalaiset etanat valkosipulivoissa oli annoksena hyvä ja tarjoilijan suosittelema valkoviini sopi niihin erinomaisesti. Etanasilpun sijaan olisin kyllä syönyt mielummin kokonaisia etanoita. Annos ei ollut kaunis, mutta sitäkin maittavampi.
Pääruoaksi valitsin gnocchi aux champignons, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Seuralainen ei ollut yhtä tyytyväinen valitsemaansa ulkofilepihviin. Mannermainen medium oli todellakin mannermainen, toki sitä saattoikin odottaa ranskalaisvaikutteisessa ravintolassa. Sous vide -kypsennys ei hänen mielestään ollut tällä kertaa toimiva ratkaisu. Päätimme ateriamme todella kylmiin jälkiruokaviineihin.
Treffi-iltamme oli kokonaisuutena erittäin onnistunut. Ehkä Messa da Requiem ei ollut aivan hehkutuksensa arvoinen, mutta teoksena se oli mielenkiintoinen ja kokemisen arvoinen.
