Onko kummituksia olemassa?
Arena-näyttämön kevätkauden teokseksi valikoitunut A Ghost Story 2:22 sopii varsin hyvin esitettäväksi entisen elokuvateatterin tiloihin. Tapahtumapaikkana toimiva asunto avautuu esteettömästi lähes koko katsomon laajuudelta. Istumapaikastani ei valitettavasti näe asunnon pihalle. Näytelmä esitetään käytännössä neljän näyttelijän voimin, joista Sanna-Jude Hyde ja Sauli Suonpää ovat Kaupunginteatteriin kiinnitettyjä näyttelijöitä. Pia Andersson on työskennellyt ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa aiemminkin. Hän on esiintynyt ainakin Kansallisteatterin Mahdollisissa maailmoissa, jonka myös minä olen nähnyt. Tosin siitä näytelmästä mieleeni on jäänyt ainoastaan puuduttavan pitkä kohtaus metroasemalla kellon lähestyessä iltakymmentä.
Erittäin suurella mielenkiinnolla odotin Lauri Tilkasen esiintymistä lavalla. Hänet oli ilmeisesti roolitettu vetämään kaltaisiani keski-ikäisiä naiskatsojia teatteriin. Syntisen kauniiksi mieheksi nuorempana titulerattu Tilkanen on ikääntynyt kunnioitettavasti ja hänen eläväinen katseensa on piilotettu roolihahmon silmälasien taakse. Joskus näyttelijän siirtyminen valkokankaalta näyttämölle ei onnistu, mutta Tilkanen suoriutuu roolistaan hyvin. Ensimmäinen näytös etenee saumattomasti, eikä väliajalla katsojilla ole käsitystä siitä, mihin suuntaan näytelmä on kehittymässä.
Kauhun tai sitä läheltä liippaavan jännityksen tuominen teatterilavoille on innolla odottamaani vaihtelua repertuaariin. Arena-näyttämön tehosteet riittivät hyvin pelon saamiseksi katsomoon. Voimakkaat ääniefektit ja yleisöä ajoitellen kiusaavat valot pitivät katsojan jännittyneenä lähes koko esityksen ajan. Ainoastaan näytelmän loppupuolella tapahtui jälleen kerran Westerbergille tyypillinen jymähtäminen ja hidastaminen ennen loppuratkaisuun pääsemistä. Katsojat alkoivat kiemurrella katsomossa ja kaivoivat puhelimiaan katsoakseen kelloa. Olen välillä pohtinut, onko tällainen hidastaminen tarkoituksenmukaista vai ei. Olen kuullut, että Westerbergin teokset pätyvät usein lavalle hieman keskeneräisinä ja loppuratkaisu on jokseenkin hätäisen oloinen, pelkistetty tilannekuva. Toki nyt tähän oikaisuun ei ollut genren puolesta mahdollisuutta, sillä yleisö halusi saada tarinalle ymmärrettävän lopun.
Poistuminen katsomosta narikoille on yhtä vaikeaa kuin aiemminkin. Ihmiset joutuivat jonottamaan takkejaan osittain salin puolella ja välillä jonoon leikkasikin joku kiireinen jonottavien ihmisen väliin. Toisaalta suomalaisten jonottaminen sujuu yleesä aika jouhevasti, oli kysymys sitten tarjouskirjolohesta tai ämpäreistä. Voisi myös ajatella, että lauantai-iltana harvemmalla katsojalla on kiire kotiin esityksen jälkeen, sillä heidän iltansa jatkuu jossain muualla kuin kotona.
Kokonaisuutena A Ghost Story on jännittävä, viihdyttävä ja riittävän erilainen esitys Näytelmän loppuratkaisu yllätti minut täysin, eikä seuralaisellanikaan ollut siitä aavistusta. Sitä, miten tarina loppuu, en aio tässä paljastaa. Älä sinäkään sitä kerro.