Näytelmää Eichmannista voi pohtia myös Suomen lainsäädännön kannalta.
Suomen lain mukaista rikosnimikettä pohdittaessa keskeinen kysymys on, oliko aie paha. Oliko Adolf Eichmannin tarkoitus paha vai ei? Näytelmän Eichmann puolustelee tekojaan oman edun tavoitteluna. Hän halusi vaan tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi. Tapahtumaketju eteni yhdestä asiasta toiseen ja lopulta lopullinen ratkaisu vaikutti varsien erilaiselta kuin Eichmannin ideoima ajatus juutalaisten omasta valtiosta. Näytelmän Hannah Arendt toistaa eri tavoin näkemystään siitä, ettei Eichmann missään vaiheessa pysäyttänyt lopullisen ratkaisun etenemistä, vaan omilla toimillaan myötävakutti sen suorittamiseen ja siitä johtaneeseen miljoonien ihmisten tappamiseen. Israelin oikeus näki asian samoin ja Eichmann tuomittiin kuolemaan hirttämällä v. 1962.
En oikein tiedä, mitä odotin näytelmältä. Ehkä kuvittelin näytelmän olevan jonkinlainen kronologinen jatko sinänsä mielenkiintoiselle ja visuaalisesti hienolle esitykselle Hitler ja Blondi. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää pettymykseni näytelmään. Ensimmäinen puoliaika kului pienieleistä dialogia seuraten. Toinen puoliaika jatkui ikävän samankaltaisena tekstin pyöriessä samojen aiheiden ympärillä. Visuaalisesti lava näytti jopa tylsältä eikä roikkuvien muovisäkkien aiheuttama tunne ollut järkytys. Seela Sella on upea taiteilija, jonka suoritusta lavalla voi vain ihastella. Taitavat näyttelijät eivät kuitenkaan riittäneet pitämään yllä mielenkiintoa näytelmää kohtaan.
Näytelmä Eichmannista on toteutettu täysin väärään aikaan täysin väärällä tavalla. Tuntuu äärimmäisen kaksinaismoralistiselta pitää yllä rajattua dialogia ihmisen pahuudesta aikana, jolloin täysimittaista sotaa käydään maailmassa useammalla rintamalla. Jotta usko ihmisyyteen säilyisi, on pakko luottaa siihen, että ihminen on kykeneväinen oppimaan virheistään ja olemaan valmis katsomaan eteenpäin. On tärkeää olla unohtamatta toisessa maailmansodassa tapahtuneita asioita, mutta yhtä tärkeää on olla turtumatta nykypäivänä lehdissä esitettyihin kuviin ja uutisiin sotatantereiltä. Niistä ei saisi muodostua uutta normaalia ajattelulle ja sallitulle toiminnalle.
Näytelmän ensi-illassa oli Seela Sellalle taputettu seisaaltaan, tai ainakin Hesarin kriitikko oli tilanteen näin tulkinnut. Lauantaimatinessa näytelmälle antoi aplodeja seisaallaan pari katsojaa, loput istuivat ja taputtivat enemmän tai vähemmän innokkaasti. Ehkä joku toinenkin katsoja lisäkseni pohdiskeli näytelmän jälkeen Kansallisteatterin ohjelmiston valintaa. Toivottavasti se on ainakin herättänyt keskustelua teatterin sisällä.