Näytelmä halusta tulla nähdyksi ja kuulluksi
Kansallisteatteri otti ilmeisen laskelmoidun riskin tuottamalla suurelle näyttämölle Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Riskinotto todellakin kannatti. Jussi Halla-ahon sanoin voisi jopa puhua aidosti markkinavetoisesta kulttuurista, sillä näytelmää esitetään illasta toiseen täysille katsomoille. Näytelmää on kieltämättä hehkutettu koko alkusyksy eri medioiden tiimoilta. Valtakunnallinen ykköslehti julisti sen olevan syksyn teatteritapaus, vaikka ensi-iltakin oli siinä vaiheessa vielä pitämättä. Ihan niin pitkälle kuin Hesari en itse sanoissani menisi. Aiheeltaan se on ehdottoman tärkeä ja ajankohtainen ja sitä kautta tervetullut lisä syksyn näytelmävalikoimaan. Toteutus sen sijaan kaipaisi tiivistämistä monilta osin.
Nuoret näyttelijät suoriutuvat kohtuudella rooleistaan. Moni kasvoista oli minulle täysin uusia ja tuntemani kasvot olivat hyvin pienissä ja vaatimattoman ilmeettömissä osissa näytelmää. Ujunin lapsuuden kuvaaminen tuntui aika pitkältä ja jotkut kohtauksista olisi ehkä voinut suoraan jättää pois. Teinityttömäinen huutaminen, kutsuttakoot sitä vaikka tavaksi kommunikoida tai välittää sitä kuuluisaa tyttöenergiaa eteenpäin, oli minun mielestäni jokseenkin rasittavaa. Ensimmäinen näytös eteni kuitenkin johdonmukaisesti, toisesta näytöksestä ei valitettavasti voi sanoa samaa.
Toinen näytös alkoi lupaavasti kokemuksella siitä, ettei uskonnon tarvitse olla rajoittava ja pelottava voima elämässä. Tämä on totta minkä tahansa uskonnollisen tai vastaavalla tapaa aatteellisen yhteisön toiminnassa. Uskontoa voidaan käyttää ja käytetäänkin surutta omien intressien ajamiseen sekä muiden alistamiseen. Tunteelta, että alistujan rooli on varattu pääsääntöisesti tytöille ja naisille, ei voi olla välttymättä. Tämän tärkeän oivalluksen jälkeen näytelmää yritettiin saada eteenpäin erilaisilla irrallisilla kohtauksilla. Mielestäni se ei ollut toimiva ratkaisu, sillä näytelmän ensimmäinen osa loi suurelle enemmistölle mahdollisuuden tirkistellä luvan kanssa pienen vähemmistön elämää. Siten tarinan johdonmukainen eteneminen hajosi tässä kohtaa.
Jo väliajalla en voinut olla pohtimatta, kenelle näytelmä on tehty. Kantasuomalaisista koostuva yleisö ei mielestäni edusta sitä osaa kansasta, joiden tämä näytelmä pitäisi nähdä. Väkisinkin tulee mieleen, että ilmeisen suurella osalla yleisön keski-ikäisistä ja sitä vanhemmista katsojista ei ole minkäänlaista kosketuspintaa somalityttöjen elämään Suomessa. Jotta tyttöihin kohdistuivat laittomuudet saataisiin Suomessa loppumaan, pitäisi katsomot täyttää niillä ihmisillä, joilla on valta lopettaa kaikenlainen kaltoinkohtelu. Valitettavasti ainakaan tänä iltana yhtään näin mahtavia voimia omaavaa ihmistä ei yleisön joukossa näkynyt.
Ujunin Ahmedin taistelu erillisen silpomislain voimaan saattamiseksi tuntuu kaatuneen nykyajan vaatimuksiin yhdenvertaisuudesta ja sukupuolineutraalisuudesta. Koska lainsäädäntöön ei saatu kirjausta silpomisen kriminalisoimiseksi, on vastuu estää tyttöjen lähettäminen silvottavaksi vain ja ainoastaan perheillä. Siihen, miten heihin pystyttäisiin vaikuttamaan, ei näytelmä antanut vastausta.