Onko kaikki lopulta vain sattuman kauppaa?
Nils Bohr ja Werner Heisenberg tapasivat vuosien jälkeen uudestaan keskustellakseen ydinenergian mahdollisuuksista. Vai tapasivatko he, ja jos tapasivat, mitä keskustelu koski? Entä mikä oli Bohrin vaimon, Margrethen rooli tapaamisessa? Näytelmä Kööpenhamina tarjoaa useamman mahdollisen selityksen sille, mitä tapahtui kahden tiedemiehen välillä sota-aikana miehitetyssä Kööpenhaminassa.
Tarinan purkaminen lähtee tilanteesta, jossa kaikki kolme ovat olleet jo pitkän aikaa kuolleena. Nils Bohr esiintyy verkkaisena vanhuksena puvun takki päällään, joka raitoineen muistuttaa jollain tapaa keskitysleirin vaatteiden raidoitusta. Margrethe on kaunis, kuten hänen päällään oleva vihreä leninkikin on. Werner Heisenberg on pukeutunut kalliiseen mittatilauspukuun, joka kuvastaa hänen asemaansa miehittäjän hyvinvoipana edustajana. Mahdolliset kuvaukset tapahtumista etenevät kohtaus kohtaukselta. Hukkuneen pojan tapaus yhdistää kolmikkoa tai toisaalta jakaa sen. Jokainen muistaa tapahtumat omalla tavallaan.
Näytelmän seuraaminen vaatii mielestäni alkeellisen ymmärtämisen atomin rakenteesta, jota toki opetetaan vielä nykyäänkin paljon parjatussa peruskoulussa. Tosin näytelmää voi varmasti seurata myös ihmissuhteiden kehittymisen kannalta, eli kuka on lojaali ja kenelle. Eikö Saksa saanut rakennettua ydinpommia, koska Heisenberg antoi pommin rakentamisesta väärää tietoa? Vai eikö Heisenberg osannut rakentaa toimivaa pommia? Pommin rakentajat, Bohr mukaan lukien, voivat puolustautua sillä, että joku sen pommin olisi kuitenkin rakentanut. Jos on olemassa mahdollisuus hyötyä, vaikka se aiheuttaa joillekin muille kärsimystä, kuinka moni jättäisi tilaisuuden käyttämättä?
Katsomossa tunnelma oli varsin tiivis. Sanonta sillit suolassa kertoo mielestäni kaiken. Katsojamäärän maksimoimisen vuoksi tavallisen kiinteän katsomon lisäksi lavan molemmin puolin oli sijoitettu katsomot. Istuin itse lavalle asetetun katsomon ensimmäisessä rivissä lähinnä lavan takaseinää. Näkyvyys paikasta oli paikoitellen erinomainen, paikoitellen seurasin tapahtumia näyttelijöiden selkäpuolelta. Onneksi äänentoiston ongelmaa oli jo mietitty etukäteen, ja näyttelijät puhuivat osan ajasta mikrofoniin, joka kaiuttimien ansiosta kuului hyvin myös näissä ”selkäkohtauksissa”.
Näyttelijöiden työskentelyä oli ilo seurata läheltä, mutta olisin mielummin ollut näkemättä sitä kaikkea muuta, jota aivoni rekisteröivät esityksen aikana. Näytelmän lavastus oli minimalistinen; tyhjä tila, kolme lamppua, pöytä ja kolme tuolia. Näytelmän seuraamisen sijaan oli mahdollista seurata muita katsojia, jos niin halusi. Lähellä istunut nainen ei millään jaksanut pysyä paikallaan. Vastapäätä istuneiden miesten sukkien värit tulivat tutuiksi. Kumpaan suuntaan nuori nainen nojasi, kertoi sen, kenen kanssa hän oli teatteriin tullut. Vaikka korona-ajan rajoitukset tiesivät tuntuvaa tappiota teattereille, oli katsojilla silloin kissanpäivät. Kun joka toinen penkki piti jättää tyhjäksi, oli jokaisella katsojalla varmasti tilaa ja rauhaa seurata näytelmää vierustoverista huolimatta. On kiusallista myöntää, että minä pidin siitä.
Korona-aikoja en tietenkään kaipaa takaisin, mutta toivoisin että teatterit ottaisivat paremmin huomioon katsojien tarvitseman tilan. Olisiko ollut aivan mahdotonta ajatella, että jokaisesta lavalle sijoitetusta rivistä olisi poistettu yksi paikka? Vai olisiko voinut kokonaan unohtaa lavalle pystytetyt sivukatsomot? Jos on mahdollisuus hyötyä, kuka jättäisi tilaisuuden käyttämättä?
Kaikesta tästä huolimatta, Kööpenhamina on todella hyvä näytelmä.