Olin suhtautunut avoimen epäilevästi esitykseen, joka sijoittuu keskelle luontoa. Silkkaa uteliaisuuttani saavuin paikalle Espoo-päivän sen mahdollistaessa. Ennen esityksen alkua yleisöä kehotettiin pukeutumaan kalastushaalareihin rannalla istuskelua ja mahdollista veteen kahlaamista varten. Esityksen seuraaminen vaati myös kuulokkeiden käyttöä sekä veikeää foliohatun näköistä muovihattua, jonka lieriä sai taivutettua mieleisekseen. Hattu tuntui liittyvän esitykseen kolmella tavalla: se suojasi auringolta ja sateelta, erotti esityksen katsojat muista rannan käyttäjistä ja liittyipä se vielä esitettyyn tarinaankin jollain tasolla.
Asphodelin niittyjen alussa luulin kuuntelevani äänikirjaa, joka kuitenkin paljastui myöhemmin näyttelijän puheeksi mikrofoniin. Tarina kulki tarinana eteenpäin vaihtuvine kuvaelmineen. Uintikohtauksesta alkanut surusta irti päästäminen ja valkoisiin pukeutuminen oli jollain lailla maagista. Esityksen lopussa yleisö talutettiin veteen. Koin taluttamisen henkilökohtaisena, miellyttävänä huomioimisena. Vedessä kahlailu oli mukavaa ja turvallista.
On pakko todeta, että esityspaikan valinta oli täydellinen pilviverhon takaa paistavaa aurinkoa myöten. Lipattava vesi ja taustalla etenevät purjeveneet saivat mielen palaamaan rauhallisiin kesäpäiviin. Kuulokkeista kuulunut äänimaisema mahdollisti rauhallisen, positiivisella tavalla yksinkertaisen tunnelman. Näytelmän teksti jäi mieleeni kaikesta purjehtimishaaveilusta huolimatta.
En ole ollenkaan varma, että saavutin kertaakaan esityksen aikana varsinaista surun tunnetta, tai edes piilotetun surun ajatusta. Kuitenkin esityksen jälkeen olo oli kevyt ja levollinen. Kotimatkan alkutaival kohti Keilaniemen metroasemaa sujui hymyssä suin.
Kiitos Sinna Virtanen ja työryhmä.