Ensimmäistä kertaa ikinä ajattelin kesken esitystä jääkiekkoa. Venäjällä KHL-liigassa pelannut Teemu Pulkkinen sai pikalähdön Kiekko-Vantaan miehistöstä jatkettuaan pelaamista Venäjällä vielä Ukrainan sodan alkamisen jälkeen. Pulkkisen potkuihin vaikutti voimakkaasti jääkiekkoyleisö mielipide mahdollisine tulevine katsojaboikotteineen. Ratkaisu oli tässä tapauksessa helppo: Pulkkinen sai kenkää. This is not Stalker -esityksessä epätoivoinen Sirius Teatern yrittää saada esitysoikeuksia kuuluisan venäläisen ohjaajan Tarkovskin elokuvaan Stalker. He haluavat tehdä elokuvasta oman versionsa näyttämölle. Tämä on leimannut heidät Suomessa putinisteiksi, ja vienyt heiltä kaiken elämässä aiemmin saavutetun pois. Ryhmän ainoaksi vaihtoehdoksi jää aivan loistavan Stalkerin luominen teatterilavalle. Saadakseen esitysoikeudet Teatern Sirius on matkustanut Georgian ja Venäjän rajalle ja joutunut rajaviranomaisten käsittelyyn. Ryhmän pitää selvitä ulos kylmästä kuulusteluhuoneesta ja päästä Venäjän rajojen sisäpuolelle. Kukaan ryhmästä ei muista venäläisen tuotantoyhtiön nimeä eikä sen kontaktihenkilöä. Viisumien nimet eivät täsmää ryhmän todellisten nimien kanssa. Huoneessa on kolme Paulia ja yksi Wilhelm. Kenenkään nimi ei ole Tom, vaikka kuulustelija sitä jatkuvasti heiltä tivaa.
Rahalla kaikki ratkeaisi, mikä sinänsä ei ole uutta Venäjän rajaa joskus ylittäneille. Sirius Teatern pääsisi maahan maksamalla 10 000 euroa kuulustelijalle viisumien oikaisemiseksi. Lahjuksiin ryhmällä ei ole varaa, ja he alkavat vapautumista odottaessa pelata roolipeli Stalkeria. Roolipelimaailma on minulle aika vieras, ja tietoni siitä perustuvat lähinnä Stanger Things -sarjaan. Asetelma on kuitenkin kokonaisuutena mielenkiintoinen, sillä katsojakaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei ole totta. Toistuva, monotoinen ääni kuulusteluhuoneessa alkaa esityksen edetessä muistuttaa dystopiamaista, mitäänsanomatonta nauhoitetta. Roolipeli päättyy lopulta itse Andrei Tarkovskin ottaessa osaa keskusteluun. Hän kyseenalaistaa ajatuksen Stalkerin uuden version tarpeellisuuden: Miksi Stalker pitäisi tehdä uudestaan, sillä se on jo tehty ja sen voi aina katsoa DVD:ltä.
Esitys herättää katsojassa riemastuttavan määrän erilaisia assosiaatioita todellisuuden ja kuvitteellisen maailman välillä. Katsoja haastetaan pohtimaan taiteen tekemisen suuria kysymyksiä: Mikä on taidetta ja kuka sitä voi tehdä, ja mihin taidetta ylipäätään tarvitaan. Videota elefantista, joka maalaa tauluja, on hauska katsoa, mutta ei kai se ole taidetta? Marcel Duchampsin tapaan pisoaarin voisi kuka tahansa viedä galleriaan ihmeteltäväksi, eli miksi se on taidetta? Saavatko taiteilijat ylipäätään ääntään kuuluviin, jos heillä ei ole rahaa toteuttaa ideoitaan? Yhden Paulin unelma on tehdä Samuel Beckettin Leikin loppu oman näkemyksensä mukaiseksi. Versio saa muilta ryhmäläisiltä hämmästyneen vastaanoton, ja katsojilta se irrottaa hirnuvat naurut.
Esityksen lopun ääni- ja valomaailma on aivan loistava. Katsojana minulle jää tunne, että olen itsekin päässyt mukaan seikkailuun. Lopussa kaikki on hyvin, ja tunnelin päässä aukeaa ovi todelliseen maailmaan.
Kiitos Sirius Teatern! Tämä oli aivan mahtavaa!