Matka ystävyyteen 80 minuutissa
Kuvaus Talo-näytelmästä ei välttämättä saisi minua ostamaan lippua esitykseen. Elämän rajallisuuden pohtiminen keskellä uuvuttavaa marraskuuta saattaisi lannistaa ihan kenet tahansa katsojista. Olin syyttä huolissani näytelmän tunnelmasta, sillä Kansallisteatterin luottonäyttelijät Pirjo Luoma-aho ja Petri Liski lämmittivät näyttämön jo henkilöiden esittelyvaiheessa. Kaksikon työskentely oli saumatonta ja tutun turvallista. Riikan muistelu menneistä mökkikesistä sai minutkin muistamaan lapsuuden vierailuja vanhojen sukulaisten luona. Tarmon leppoisa maalaiselämän ihannointi vakuutti jopa piintyneen kaupunkilaisen hetkittäin. Yleisön keski-ikä vastasi pitkälti eläkeikää ja he varmasti olivat näytelmän suunniteltu kohdeyleisö.
Tarmon yksinäisyyden syy selvisi näytelmän kuluessa. Sopivan isännän löytyminen rinnalle ei ollut onnistunut pienessä kyläyhteisössä. Riikan taistelu syöpää vastaan ei ehkä olisi sujunut yksin. Ainakin syöpähoitojen tie olisi ollut kivisempi yksin kuljettuna. Kumpikin heistä tarvitsi toisiaan elämästä selviytymiseen tai ainakin elämän mielekkääksi tekemiseen. Kosketuspintaa näytelmän aiheeseen löysin myös ihmisten kuolevaisuuden kautta. Aloin pohtia, kuinka vanhoja omat vanhempani ovat ja sitä, millaisiksi heidän viimeiset vuotensa muodostuvat. Kuka heistä pitää huolta, kun asuminen kotona ei enää suju?
Pyrin aina valitsemaan paikkani katsomossa niin, ettei vieressäni istu ketään. Välillä tekniikka toimii, välillä se ei toimi. Tällä kertaa sain viereeni katsojan, joka hymähteli alussa lähes kaikelle, mitä lavalla sanottiin. Luulen, ettei näytelmä ollut oikeasti niin hulvattoman hauska, sillä muut katsojat eivät nauraneet tai hymähdelleet samalla tavalla. Onneksi hymähtely loppui näytelmän edetessä. Välillä teatteriesitystä seuratessa ei voi olla välttymättä havainnolta, että joillain ihmisillä yleisössä on suuria vaikeuksia osata jättää esitystä ainoastaan esiintyvien näyttelijöiden harteille. Ehkä olen siinä mielessä vanhanaikainen, etten koe tällaista interaktiivisuutta ollenkaan tarpeelliseksi näytelmän aikana. Interaktiiviset näytelmät ovat tietysti asia erikseen. Pahin katsojatyyppi, johon olen törmännyt, on teatterialan harrastaja tai taideyliopiston näyttämötaiteen opiskelija. Heillä on lähes poikkeuksetta tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi myös katsomon puolella.
Osa Talon viehättävyydestä perustuu juuri siihen, että yleisö on lähellä näyttelijöitä. Tilasta tulee silloin pieni ja intiimi, lisäisin jopa sanan turvallinen adjektiivivalikkoon. Omapohja on ehkä paras Kansallisteatterin näyttämöistä, toisin uusituissa saleissa en ole vielä vieraillut. Pienen tilan aiheuttama tunnelma voi toimia tarkoitustaan vastaan niissä tilanteissa, joissa näytelmä siirretään esitettäväksi suuremmalle lavalle. Näin Koiramäen Suomen historian kahden eri lapsen kanssa kahdella eri näyttämöllä. Näytelmää esitettiin alun perin pienellä näyttämöllä, jonne se tuntui sopivan kuin nenä päähän. Näytelmän siirtäminen suurelle näyttämölle esitettäväksi latisti tunnelman täysin. Näytelmän pieniä yksityiskohtia oli vaikea havaita salin keskivaiheilla istuneena. Valtava ilmatila lavan yläpuolella sai aikaan tyhjän tunteen ja kohisevan äänimaailman. Hannu-Pekka Björkmanin esittämä Pehr Kalm oli toki yhtä hauska molemmista katsomoista katsottuna.
Nostagia pukee marraskuuta. Talo on ehdottomasti kuluneen teatterisyksyn lämminhenkisin näytelmä. Lopun lumihiutalekohtauksessa jouduin pyyhkimään kyyneliä. Sen verran herkistävä se oli.