Näytelmä vallasta, himosta ja yksinäisyydestä
Löysin Kaj Korkea-ahon teokset vuosia sitten saatuani mahdollisuuden nähdä Viiruksen Gräset är mörkare på andra sidan -esityksen. Ennen näytöstä päätin lukea romaanin suomeksi, jotta saisin enemmän irti näytelmästä. En muista, pystyikö lähes kymmenen vuotta sitten seuraamaan näytelmää tekstityslaitteen kanssa vai ei. Joka tapauksessa päätin silloin pelata varman päälle ja luin kirjan ennen esitystä. Ihastuin täysin Korkea-ahon tyyliin kirjoittaa suomalaista kauhua. Erityisen ihastuttava oli romaanin suomeksi käännetty nimi Tummempaa tuolla puolen. Löydettyäni kirjailijan olen lukenut kaiken aikuisille suunnatun suomennetun kirjallisuuden, jonka Korkea-aho on julkaissut.
Lillan oli lähes loppuunmyyty sinäkin iltana, jolloin saavuin paikalle katsomaan näytelmää. Näytelmän katsojajoukko poikkesi jonkin verran teatteriyleisön normaaliotoksesta, eli harvoin teatteria seuravat ihmiset olivat tulleet paikalle juuri näytelmän aiheen vuoksi. Ehkä tästä syystä katsomossa vallitsi piinallinen ja voimakas hajusteiden sekamelska koko näytelmän ajan. Teatterissa pätee monia kirjoittamattomia sääntöjä, joita ei erikseen mainita lipunostotilanteessa tai teatterin lähettämässä tervetuloviestissä. Paljon enemmän kuin tietoa siitä, miten löydän paikalle kaupunkipyörällä, toivoisin vienoa mainintaa siitä, että hajusteita tulisi käyttää kohtuudella. Joskus olisi myös syytä mainita, että omia eväitä saa syödä ja juoda vasta väliajalla. Tämäkään ei ole kaikille katsojille itsestään selvää.
Mikko Kauppila oli Kaj-Erikin roolissa aivan loistava. Hänen ilmeitään ja tunnetilojaan oli helppo seurata Lillanin sopivan kokoisesta katsomosta. Myös Aimo Kangas oli henkilönä vakuuttava. Rico Eklundh sai hahmon tuntumaan setämäisen korrektilta, itseensä koukuttavalta hyväksikäyttäjältä. Näiden henkilöiden vetovoimasta ja keskinäisestä kemiasta huolimatta oma suosikkini lavalla oli taas Alexander Wendelin, tällä kertaa Emmanuelin roolissa. Oli pirteää vaihtelua nähdä hänet esittämässä passiivista oman elämänsä epäonnistujaa, jonka pahoinvointi oli käsin kosketeltavaa. Emmanuelin ilmestyttyä ensimmäistä kertaa lavalle minun oli tarkistettava, oliko näyttelijä todellakin käsiohjelmassa mainittu Wendelin. Niin erinäköiseltä ja eri oloiselta hän vaikutti.
Alussa minua hieman ihmetytti näytelmän henkilöiden tapa käyttää suomen ja ruotsin kieltä sekaisin. Kieltä vaihdettiin sujuvasti kokonaisten lauseiden ajaksi keskustelun lomassa. Sanan sieltä, toisen täältä olisin ymmärtänyt, mutta tapa käyttää kieliä näin sekaisin oli minulle aivan uutta. Tiedustellessani asiaa myöhemmin tuttavalta, jonka perhe on kaksikielinen, hän kertoi nuorten pääkaupunkiseudulla puhuvan juuri niin. Sen kummempaa lausuman todenperäisyydestä en osaa sanoa, kuin että minusta puhuttu kieli kuulosti omituiselta.
Rödä rummet on ehdottomasti näkemisen arvoinen näytelmä. Näytelmässä käytetty ruotsin kieli ei ole vaikeaa, mutta jos haluaa pelata varman päälle, on näytelmään saatavilla tekstitys suomeksi. Tai sitten voi toimia kuten minä, ja lukea Punaisen huoneen. Jag lovar, att du inte blir besviken.