Tämän kevätkauden aikana on Helsingin Kaupunginteatteri tuottanut kerta toisensa jälkeen aivan loistavia näytelmiä kiitolliselle yleisölleen nähtäväksi. Jerusalem on tästä yksi varsin onnistunut esimerkki. Entisen surmanajaja Roosterin elämä vaikuttaa alussa lähes täydelliseltä, sillä elämä on täynnä kauniita ja raikkaita, joskin krapulaisia aamuja. Pikkutunneille kestävät juhlat ovat suosittuja ja kaikilla tuntuu olleen hauskaa näissä juhlissa huolimatta siitä, että muistikuvat juhlista ovat hieman hatarat. Pieniä vaikeuksia Roosterin elämään aiheuttavat kunnan virkamiehet, jotka yrittävät toimittaa perille häätöilmoitusta. Häiriö on tosin tässä vaiheessa vielä pieni, sillä mitä pahaa pienestä paperilapusta oveen nidottuna voisi seurata?
Mikää ei tunnu säilyvän ikuisesti, kuten ei säilynyt Roosterin maine ja kunniakaan. Hänen vajoamisensa ihaillusta surmanajajasta vanhaksi haisevaksi deekuksi kolahti. Jos seuralaiset koostuvat toisista vanhoista deekuista tai alaikäisistä ilmaisen kaljan ja kokkelin perässä juoksevista nuorista, ei varsinaisesti voida pitää heitä Roosterin ystävinä. Jollain tasolla Rooster itsekin tiedostaa asian. Yhden miehen taistelu kehittyvää, itseriittoista yhteiskuntaa ja siitä hyötyviä ihmisia vastaan on jo ennalta tuomittu hävityksi. Yhteiskunnasta syrjäytyminen on yhä tätä päivää ja yhteiskunnan hyväosaisena sitä on valitettavan vaikea muistaa. Jos ystävät ja yhteiskunta molemmat pettävät, mitä ihmiselle jää jäljelle? Kuinka moni kykenee säilyttämään rajattoman uskon itseensä ja oman tekemisensä mielekkyyteen?
Olen seurannut Santeri Kinnusen otteita lavalla lähes 15 vuoden ajan. Jokaisella kerralla hämmästyn uudestaan huomatessani yhtäläisyyksiä hänen isänsä Heikki Kinnusen olemukseen ja esiintymiseen. Arena-näyttämön Hiirenloukussa Santeri Kinnunen ei päässyt loistamaan, mutta Vanja-enossa jokunen vuosi sitten tilanne oli aivan toinen. Jerusalemin Roosterin rooli tuntuu sopivan hänelle erinomaisesti, ehkä jopa parhaiten pitkiin aikoihin. Jerusalemin roolitus on lähes kaikin puolin toimiva. Mieleeni kyllä nousi ajatus siitä, että osan vierailijoista olisi varmasti voinut korvata oman teatterin väellä.
Varsin ihastuttavaa oli huomata, että Alexander Wendelin oli siirtynyt tilapäisesti Lillanin lavalta Pienelle näyttämölle. Hänen kykynsä muuntautua erilaisiksi hahmoiksi on hämmentävää. Wendelinin repertuaaria seuranneena Leen roolihahmo tuskin on hänelle kovin vaativa roolina, vaikka hahmo varsin oleellinen näytelmässä onkin. Wendeliniltä sujuu suomen kieli sujuvasti ja toivoisinkin, että häntä nähtäisiin enemmän myös Kaupunginteatterin suomenkielisellä puolella. Ymmärrän kyllä, ettei tämä ratkaisu ole Lillanin mieleen, sillä Wendelin on Lillanin näyttelijöistä ylivoimaisesti valovoimaisin.
Näytelmä oli pituudeltaan jaksamisen rajoja kokeileva. Ainoa todellinen väliaika oli jo tunnin keston jälkeen. Toisen ja kolmannen näytöksen välissä oli pieni tauko, jota moni katsojat käyttivät puutuneiden jäsentensä venyttelyyn. Katsomosta poistumista ei suositeltu tauon lyhyyden vuoksi. Näytelmä ei saanut ainoastaan kehuvia kommentteja, vaan salista poistui väliajan aikana muutama katsoja. Seuralaiseni totesi paheksuen, että eihän näytelmässä tehty mitään muuta kuin kännättiin, käytettiin huumeita ja puhuttin törkeitä. Kielenkäyttö on läpi koko näytelmän kieltämättä varsin ronskia. Minua se miellytti ja mielestäni se sopi hyvin tähän näytelmään. Jerusalem on ehdottomasti kokemisen arvoinen!