Uuteen nousuun nostettiin uudelleen Q-teatterin kevään ohjelmistoon, mikä osoittautui hyväksi ideaksi. Kevään esitykset ovat jo tässä vaiheessa helmikuuta loppuun varattuja. Onnistuin saamaan itselleni torstai-illan esitykseen vapaan paikan eturivin ensimmäisiltä penkeiltä. Vaikka olin ehdottoman tyytyväinen siitä, että ylipäätään pääsin esitykseen, en voinut olla kadehtimatta katsomon keskikohdalla istuneita katsojia. He eivät todennäköisesti joutuneet kurkistelemaan juhlasalin seinän toiselle puolelle tai istumaan vinottain yli kolmea tuntia. Esityksen kuluessa unohdin mutinani istumapaikastani ja siitä, että videokameraa käytettiin esityksessä jopa kiusallisissa määrin.
Esitys kuvaa neljän vuonna 1987 syntyneen luokkakaverin lapsuutta ja nuoruutta 90-luvun lamavuosista aina 2005 tapahtuneeseen täysi-ikäisyyden saavuttamiseen. Jossun, Inkan, Jessen ja Pyryn muistoissa painottuvat toki nuoruuden huumassa tehdyt kokeilut aina ensisuudelmasta ja viinin juomisesta nenästä kiinni pitäen lama-ajan Suomessa tehtyihin leikkauksiin ja niiden mukanaan tuomaan köyhyyteen ja pahoinvointiin. Esitys tuntuu aiheeltaan ajankohtaiselta, mutta sisällöltään nostalgiaa tihkuvana ja erilaisena. Maailma 1990-luvulla ei enää vastaa maailmaa 2020-luvulla.
Lama-aika tarkoittaa eri asioita eri perheille. Inkan perheessä on varallisuutta, ja hänen suksensakin on ostettu Lapista urheilukaupasta. Suksina Peltoset ovat ylivoimaiset, kuten myös niiden ja Inkan isänkin avulla hankittu hiihtotaito. Jossun ja Jessen perheellä ei ole rahaa, joten koulussa hiihdetään lainasuksilla. Hiihtokohtaus on mielestäni koko esityksen yksi parhaista. Siinä on energiaa ja ennen kaikkea näyttelijät ovat kaikki lavalla esillä ja katsomon joka paikasta havaittavissa. Hiihtämisestä jää katsojalle suorastaan euforinen olo, mikä kannustaa katsojaa kaivamaan esiin omat suksensa ja lähtemään hiihtolenkille. Niin paljon positiivista energiaa siihen on ladattuna.
Internet esitetään kaiken uuden ja mielenkiintoisen mahdollistajana, mutta myös sukupolvia erottavana tekijänä. Pyry ajautuu nettipornon ja omatekoisten snuff-videoiden maailmaan, eikä pojan alkoholisoituneilla vanhemmilla ole asiasta mitään ymmärrystä, sillä kukaan ei pysty valvomaan mitä internetissä esitetään ja katsotaan. Pyry kasvaa esityksen aikana isän pikku baarimikosta vanhempiaan halveksuvaksi nuoreksi. Esityksen vanhemmat ovat oikeastaan muutenkin paikalla ainoastaan taustalla, eivät aktiivisesti läsnä kohtauksissa. Poikkeuksena tähän on Inkan äidin antama valistus päärynävartalon vaaroista. Tosin sekin esittää vanhemman ikään kuin epävanhempana, etäisenä kaverina, joka on paikalla ainoastaan silloin, kun on ihan pakko olla.
Kuvaavin kohtaus 90-luvun laman vaikutuksista ajoittuu esityksen ensimmäiselle puoliajalle, jossa Jossu ja Jesse pelaavat sohvalla konsolilla vanhempien riidellessä rahasta ja maksamattomista laskuista keittiössä. Lasten maailmaan eivät kuulu aikuisten huolet, vaan lasten maailma täyttyy lasten huolilla. Eihän kukaan halua kuolla pelissä liian aikaisessa vaiheessa. Suora jatkumo kohtaukseen on toisella puoliajalla tapahtuvaan isän itsemurhaan. Äiti ja lapset ovat uimassa Serenassa, jotta lapset saisivat kokea jotain mukavaa elämässään. Isäkin oikeastaan haluaa lähteä mukaan, mutta sen sijaan hän rakentaa itselleen mahdollisuuden paeta pois elämästään. Mielenterveysongelmat kärjistyvät, ja isä tekee itsemurhan.
Jossun 18-vuotissyntymäpäivät esitetään kokonaan kameran silmän välityksellä. Talon huoneet on poikkeavasti rakennettu niin, ettei niihin ole mahdollista nähdä lavalta. Katsoja voi vain hetkittäin valita näkökulmansa, ja kamera vaihtuu lennossa näyttelijältä toiselle. Tunnelma on intensiivinen, ja sitä tehostetaan valoilla ja jatkuvasti kovempaa soivalla musiikilla. Mitä pidemmälle kännitila juhlissa etenee, sitä enemmän katsoja haluaa paeta paikalta. Känni-itkut ja tilitykset kuvaruudulta resonoivat katsojien omien muistojen kanssa. Juhlat päättyvät aina selittelyyn ja selvittelyyn. Saapa joku joskus päähänsä tehdä jotain todella typerää, joka pitää ensin oikeuttaa pimeässä huoneessa itselleen. Jesse pohtii isäänsä ja itsemurhaa, mutta päättää palata takaisin ystäviensä seuraan.
Lapsien ja nuorten ystävyys säilyy karikosta ja laman aiheuttamisen seurauksien erilaisuudesta huolimatta. Ystävykset hyväksyvät toisensa sellaisena kuin he ovat ja haluavat vielä pitää yhteyttä 20 vuotta myöhemmin, keski-ikäisinä ja elämässään silminnähden voittajina selviytyneinä. He ovat siirtyneet kypsään keski-ikäisyyteen, jolloin iltaa istutaan sivistyneesti ravintolassa ruokaa ja juomaa kohtuudella nauttien. Se on mukavaa ja vaivatonta, mutta niin kovin tylsää. Esityksen intensiivisyydestä toipuvalle katsojalle ratkaisu on mieleinen: Enempää remuamista ei enää tässä vaiheessa olisikaan jaksanut.
Uuteen nousuun –esityksen erinomaisuus paljastuu kunnolla vasta pienen pohdinnan jälkeen. Vaikka katsojana jouduin seuraamaan esityksestä ainoastaan minulle valittua näkökulmaa, oli tunnelma intensiivisyydessään vangitseva ja liiankin tutulta tuntuva. Toisaalta kuvattu materiaali tuntuu miellyttävällä tavalla poikkeavalta, sillä sitä ei ole editoitu eikä filtteröity missään vaiheessa. Pikemminkin se vaikuttaa uudelta, raikkaalta ja ihmeelliseltä, oikeasti eletyltä elämältä.